Lenkkeilyn aloittamisesta

Kun aloitin lenkkipolulla vyörymisen, mahdoin olla kamala näky. Ensinnäkin oli mahdotonta löytää sellaista asua, joka piilottaisi mahamakkarat, mutta samalla hengittäisi kesäkuumalla. Pidän myös huolitellusta ulkonäöstä, joten tuntui aika nololta liikkua julkisesti meikittä, hikisenä ja naama punaisena. Ehkä tällä oli kuntoa kasvattava vaikutus, koska yritin kadota nopeasti paikalta, jos lenkillä sattui tulemaan ihmisiä vastaan.

Kesti reilut kaksi viikkoa, kunnes jaksoin hölkätä 5 minuuttia kerrallaan kävelytaukoja pitäen. Kävin yleensä 45:n tai 60 minuutin lenkeillä kolmena päivänä viikossa - Joskus useamminkin. Uskoisin kuntoni kohonneen siitäkin syystä, että muistin antaa itselleni armoa. En tavoitellut huippusuorituksia ja annoin itseni repsahtaa paheisiinkin. Tiesin palaavani tutuille lenkkipoluille vielä viikon aikana.

Oikeankokoiset urheilurintsikat ja sopivat lenkkarit ovat mielestäni tärkeimmät varusteet. Oma rintavarustukseni on sen verran tuhti, että olen pitänyt kaksia rintaliivejä päällekkäin, jolloin ei tule kurjaa hölskymistunnetta tai kipuja. Mielestäni isorintaisen ei kannata yrittää lähteä hölköttelemään yksillä rintaliiveillä, koska silloin joutuu kääntymään korttelin kulmalta takaisin. Kannattaa kokeilla kotona, että jos liivit pitävät rinnat napakasti paikallaan hyppiessä, niin silloin niillä voi lenkkeillä. Jos rinnat sitä vastoin pomppaavat hypätessä kaulaan, niin sitä ne tekevät lenkilläkin. Vaatteet eivät saa missään tapauksessa kiristää tai ahdistaa mistään kohtaa – varsinkaan alusvaatteet.

Lataan soittimelleni musiikkia, joka saa tanssijalkani vipattamaan. Tällaisten kappaleiden tahdissa on mukava juosta, mutta kappaleita kannattaa myös vaihdella uusiin. Musiikki saa eläytymään liikuntaan, jolloin voi yllättäen jaksaa juosta lujempaa. Alussa laitoin vauhdikkaiden biisien joukkoon paljon rauhallisia kappaleita, joiden aikana oli tarkoitus kävellä. Lenkkeihini kuuluu usein myös jokin paikka, missä käyn istuskelemassa. Saatan vaikka kiivetä kalliolle katselemaan maisemia tai jäädä hetkeksi tuijottamaan merta. Tuntuu niin tyhmältä vaan juosta ohi, jos jokin paikka näyttää kauniilta.

Kun olin harrastanut lenkkeilyä noin kuukauden ajan, pystyin hölkkäämään 30 minuuttia yhteen menoon. Nyt kahden kuukauden jälkeen voin juosta täyden tunnin, mutta yleensä kävelen osan matkasta, koska eihän minulla ole mihinkään kiire. Muistan vielä sen tunteen, kun jaksoin juosta keltaisena lainehtivan rypsipellon ohitse ja jatkamaan matkaani kevyin askelin kotiin saakka. Silloin tunsin saavuttaneeni jotakin konkreettista. Alkuaikoina tuntui myös hyvältä, kun vastaan juoksi ”oikea” lenkkeilijä ja jaksoin sillä hetkellä juosta sen verran hänen ohitseen, että hän kenties luuli, että olin juossut koko matkan!